Kahdeksan vuotta mustissa – ja sitten vaaleanpunainen matadorinasu: Mike Sain't Louis kysyy, kenellä on oikeus suruun

Madrid, 25. lokakuuta 2026.

Federico García Lorcan näytelmässä ”Bernarda Alban talo” äiti määrää miehensä kuoltua tyttärilleen kahdeksan vuoden surun. Kahdeksan vuotta mustissa vaatteissa, suljettujen ikkunoiden takana. Tuo kuva espanjalaisesta surusta on madridilaisen artistin Mike Sain't Louis'n uuden blogikirjoituksen lähtökohta. Hänen omassa versiossaan suru ei pukeudu mustaan. Se pukeutuu purukuminpinkkiin matadorinasuun, jossa on kultakirjailut.

Mike Sain't Louis on Madridissa toimiva indie-vaihtoehtoartisti, joka esittelee itsensä ”ensimmäisenä tekoälylauluntekijänä”. Hän kirjoittaa kaikki sanoituksensa itse, ja musiikki sekä lauluosuudet tehdään tekoälyllä hänen ohjauksessaan. Tuoreessa kirjoituksessaan hän tarttuu yhden kappaleensa kansikuvaan: ”El luto del puto”.

Kansi, joka näyttää jälkikuvan

Kuvassa on vaaleanpunainen matadorin takki kaikkine kultanyöreineen, olkatoppauksineen ja koristeineen. Sen alla on musta t-paita. Korkea kampaus, korvakoru ja katse, joka on kääntynyt sivulle kuin joku olisi juuri muistanut asian, jota ei voi enää korjata. Alareunassa lukee valkoisin antiikvakirjaimin, kuin vanhassa härkätaistelujulisteessa, kappaleen nimi.

Nimi vaatii suomalaiselle lukijalle selityksen. ”Luto” tarkoittaa surua tai surupukua. ”Puto” on espanjassa homomiehiä halventava haukkumasana. Mike tietää, että nimi on hänen röyhkeimpiään, ja kilpailu on kova. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan halua puhua röyhkeydestä. Hän haluaa puhua surusta.

Matadorinasuinen hahmo ei ole areenalla. Hän istuu nurkassa, jälkeenpäin.

Rehellinen varoitus

Kappaleen sanoja ei ole vielä julkaistu Miken verkkosivun sanoitusosiossa. Siksi hän ei kerro, mitä kappale sanoo tai ketä siinä surraan. Kappaleen esittelysivu jättää kysymyksen auki ja kehottaa kuuntelemaan. Kirjoituksessa hän käsittelee vain sitä, mikä on jo näkyvissä: nimeä, kantta ja niiden herättämiä ajatuksia.

Suru espanjalaiseen tapaan

Espanjalla on suruun suhde, joka monesta muusta maasta katsottuna näyttää goottilaiselta romaanilta. Vielä ei kovin kauan sitten monessa kylässä leski pukeutui mustaan vuosiksi, joskus loppuelämäkseen. Mustat sukat, musta huivi, musta hame nilkkoihin asti. Sen jälkeen tuli puolisuru harmaine ja violetteine sävyineen, tapa palata vähitellen elämään ilman että kylä alkoi juoruta.

Kuva mustiin pukeutuneesta naisesta istumassa talon ovella punotulla tuolilla kuuluu espanjalaisen kuvaston vahvimpiin. Se on Lorcan näytelmissä. Se on Pedro Almodóvarin elokuvissa: hän kasvoi tällaisten naisten keskellä La Manchassa ja on tuonut heidät valkokankaalle yhä uudestaan. Se on minkä tahansa perheen mustavalkoisissa valokuvissa.

Suru ei ollut pelkkä tunne, Mike muistuttaa. Se oli univormu. Tapa sanoa maailmalle: olen surussa, kunnioita minua. Ja samalla tapa, jolla maailma valvoi: jos leski riisui mustan liian aikaisin, hänestä puhuttiin pahaa.

Suru, jota ei lasketa

Sitten tulee epämukava kysymys. Kenellä oli oikeus tuohon suruun?

Pitkään homomiehillä ei ollut. Jos kumppani kuoli, et ollut leski. Ei ollut häitä, jotka olisivat antaneet sinulle aseman, eikä perhettä tai kylää, joka olisi tunnustanut mustasi. Aids-vuosina monet miehet menettivät kumppaninsa ja joutuivat suremaan salaa sairaalan käytävällä, kun vainajan perhe, joka ei ehkä ollut nähnyt häntä vuosiin, otti hautajaiset, kodin ja valokuvat.

Tämä historia on totta, se on dokumentoitu, ja se satuttaa yhä monia, jotka elivät sen. Mike ei kerro sitä vitsinä. Hän kertoo sen, koska se selittää jotain kappaleen nimestä. ”El luto del puto” on muun muassa suru, jota ei lasketa. Suru, jolla ei ole virallista univormua.

”Jos et saa pukeutua mustaan, mihin sitten pukeudut?” hän kysyy.

Tietysti vaaleanpunaiseen

Kansikuva vastaa: vaaleanpunaiseen. Purukuminpinkkiin, kultakirjailuihin ja härkätaistelijan olkatoppauksiin. Mike pitää vastauksesta, koska sen antaisi kuka tahansa korttelin ylpeä homo, jolta mustat kielletään: puen ylleni vaatekaapin näyttävimmän asun. ”Jos minun suruni ei teille kelpaa, kannan sitä niin, ettette voi olla näkemättä sitä.”

Vaaleanpunaisella on oma historiansa. Se oli natsien keskitysleirien kolmion väri, jonka homoliike myöhemmin otti omaksi lipukseen. Se on väri, joka monelta pojalta otettiin pois lelukaupassa. Pukea suruun vaaleanpunainen matadorinasu on Miken mukaan tapa koota kaikki tämä yhteen vaatteeseen.

Musta ei silti katoa. Se on alla, t-paidassa. Klassinen suru on edelleen paikallaan, mutta päällimmäisenä näkyy vaaleanpunainen. ”Suru on sisällä, juhla ulkona.”

Matadori ikonina

Miksi juuri matadori? Koska härkätaistelijan asu on Miken mukaan luultavasti koko espanjalaisen perinteen camp-henkisin vaate. Vaaleanpunaiset sukat, rusetilla koristellut litteät kengät, lyhyt kultakirjailtu takki ja tiukka vyö: ennakkoluulottomasti katsottuna se on puku, jossa liioittelu on tehty taiteeksi.

Miken mielestä juuri tämä tekee asusta täydellisen surupuvun miehelle, jonka suru ei kelpaa viralliseen kaavaan. Matadori on samaan aikaan perinteen ydintä ja sen räikein näyttämö. Kun sellaiseen asuun pukeutunut hahmo istuu nurkassa areenan ulkopuolella, kuva kertoo kahdesta asiasta yhtä aikaa: arvokkuudesta ja yksinäisyydestä.

Kenen sanat, kenen ääni

Mike kertoo avoimesti, miten hänen musiikkinsa syntyy. Sanat, ideat ja taiteellinen ohjaus ovat hänen omiaan. Musiikki ja lauluosuudet syntyvät tekoälyllä, jota hän ohjaa ja jonka tuottamista versioista hän valitsee. Hän ei esitä kappaleitaan itse. Ammattiavun tuella hän on muuttanut vuosia kestäneet suhteet narsististen kumppanien kanssa musiikiksi, jotta psyykkinen väkivalta ja sen jäljet mielenterveyteen tulisivat näkyviksi.

Tämä kaikki kuuluu hänen projektiinsa PLANETA GAYFOLK, jonka queer-vaihtoehtopop on röyhkeää, sensuroimatonta, humoristista ja campia ja liikkuu elektropopista espanjalaiseen coplaan ja balladeihin. Noin kahdessa vuodessa syntyneessä katalogissa on 273 singleä ja yli 280 musiikkivideota.

Miksi tämä kiinnostaa Suomessa

Suomessakin surulla on omat tapansa ja hiljaisuutensa, ja kysymys siitä, kenen menetys tunnustetaan, on tuttu monelle sateenkaariperheelle ja -parille. Miken kirjoitus tarjoaa espanjalaisen näkökulman kysymykseen, joka ylittää rajat: mitä tapahtuu surulle, jolle ei anneta sijaa? Ja hänen vastauksensa on samalla vakava ja hauska.

Kuuntele ja lataa

Mike Sain't Louis'n koko musiikin voi kuunnella ja ladata maksutta osoitteessa https://mikesaintlouis.com, jossa jokaisella kappaleella on oma sivunsa ja sanat, kun ne on julkaistu. Musiikki löytyy myös Spotifysta, Deezeristä ja muilta suurilta alustoilta. Lisää hänen blogissaan: https://mikesaintlouis.com/blog/traje-de-luces-rosa-guardar-luto-sin-vestirse-de-negro

Tietoa Mike Sain't Louis'sta

Mike Sain't Louis on madridilainen indie-vaihtoehtoartisti ja oman määritelmänsä mukaan ”ensimmäinen tekoälylauluntekijä”. Hän on sanoittaja, säveltäjä, musiikkituottaja, taiteellinen johtaja ja oman itsenäisen levy-yhtiönsä MIKE SAIN'T LOUIS toimitusjohtaja. Hänen GAYFOLK-trilogiansa, ”Descubierto un nuevo planeta llamado GAYFOLK”, ”Ojalá se pudiera viajar a GAYFOLK” ja ”El día de la liberación”, kertoo matkasta planeetalle, jolla jokainen voi elää juuri sellaisena kuin on. Vuonna 2024 hänen kappaleensa ”Tan Cateto” levisi TikTokissa.

Mediayhteydet

Sähköposti: info@mikesaintlouis.com Verkkosivu: https://mikesaintlouis.com Instagram: @planetagayfolk